Mitä Leijonat voivat opettaa meille kaikille? Ainakin sen, että kannattaa kannustaa kaveria, laittaa itsensä likoon ja ajatella positiivisesti. Kannattaa olla tiimiälykäs, toisin sanoen.  Niin, ja käydä kirjastossa.

Olen ollut itkuherkkä viime päivät. Liikutus Suomen jääkiekon maailmanmestaruudesta avasi kyynelkanavat eikä loppua ole näkynyt. Kaikki itkettää. Lapset, jotka piirtävät päiväkodissa Mörköjä. Meemit ja videot siitä, kuinka suomalaiset ovat yhtä kansaa ja täynnä rakkautta (ja kaljaa). Oma lapseni, jonka kanssa harjoiteltiin ärrää, jotta “löikö Mörrrrrrrrkö sisään” tulee lauletuksi oikein.

Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa vuonna 1995, olin lähdössä seuraavana päivänä luokkaretkelle. Tehtiin luokan kanssa bussin takaikkunaan iso lakana, joka huusi voittoa. Bussikuski soitti Den glider in -rallia repeatilla koko matkan. Tuli ikimuistoinen retki. Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2011, olin juuri päässyt sairaalasta kotiin vauvan kanssa. Imetin, tuijotin pientä poikaa ja itkin hormoneista hysteerisenä, kun joka paikassa laulettiin “meidän poika on tullut kotiin”. Oli todellakin tullut, niin muutaman päivän vanha, kauan odotettu oma esikoiseni kuin Hornetien kotiin saattelema kultainen maljakin. Jäi elävä, ikuinen muisto.

Jotain erilaista oli viime sunnuntaissa. Tässä oli jotain uutta ja ihmeellistä. Tähän joukkueeseen ja voittoon kiteytyy kaikki se hyvä, mikä on tervehdyttänyt yhteiskuntaamme sitten sotavuosien ja nostanut kansaamme ykköseksi onnellisuustutkimuksissa 2000-luvulla. Se positiivinen muutos, josta kaiken ikävän keskellä puhutaan aivan liian vähän.

Tätä voittoa, joukkuetta ja kannattajia leimaavat kerta kaikkisen erilaiset asiat kuin edellisiä. Kaukana ovat ne itsetunnottomat ankeuttajat, jotka saattelevat omansa pessimisteinä matkaan. Kun katson tätä joukkuetta, näen sielultaan terveen sukupolven, jota sodan pitkät ja syvät haavat eivät enää paina. Tämä joukkue ei ryyppää tuskaansa ja kompuroi ilmaveivillä koneesta ulos, ahdistu puhumattomuuteen ja peitä ikäviä tunteitansa. He halaavat ja pussaavat lapsiansa avoimesti, ottavat puolisonsa mukaansa voittojuhliin eivätkä tukeudu ikiaikaisiin äijäkerhoihin. On Lankisen lukupiiri, joka innostaa myös kannattajat rynnimään kirjastoon. Suihkulähteessä uitiin edelleen, torilla tavattiin ja viinaakin kului. Mutta tällä kertaa some täyttyi kuvista, joissa paidattomat miehet suutelivat ja syleilivät toisiaan onnesta. Ja se oli ihan ok. Se oli enemmän kuin ok. Se oli rakkautta. (Vielä kun olisivat ottaneet Tuure Boeliuksen kultajuhlaan laulamaan Lätkäjätkä-Villen, se olisi ollut komeaa.) Suomalainen sisu ei ole enää harmaata lonkeroa, joka perustuu mahdollisimman nöyriin ja mataliin odotuksiin. Sisu 2.0. on positiivista, reilua, kannustavaa ja aitoa. Kaikille sama, kaikille ihana, kaikille yhteinen. 

Loppuottelun jälkeen kirjoitti ruotsalainen toimittaja Tomas Pettersson Expressenissä: “Låt mig börja med att säga kiitos, Finland. För att ni visade att det är möjligt. För att ni visade att ishockey är fortfarande är en idrott där inte allt avgörs av NHL-meriter, miljonkontrakt och stjärnstatus. VM-historien har aldrig sett något liknande. Tack för miraklet, storebror.”

Hattua päästä, reilua ja positiivista suhtautumista tappion äärellä naapureilta. Siis juuri sitä sellaista mentaliteettia, jota ruotsalaisiIla on ollut jo kauan, ja josta suomalaiset ovat poteneet syvää alemmuuskompleksia. Ei tarvitse potea enää. Uskon vahvasti, että niin yhteiskuntamme kuin kansamme on muuttunut tähän suuntaan muuallakin kuin kiekkokaukalossa. Tämä joukkue, suurimmaksi osaksi nuoria noviiseja, menestyi, koska joukkue oli tiimiälykäs.

Leijonapuolustaja Jani Hakanpää sen sanoi: “Kaikki veijarit saavat olla sellaisia kuin ovat. Sitä kautta uskaltaa laittaa itsensä täysillä likoon, tehdä omia juttujaan ja saada omat vahvuudet esiin. Paiskitaan kovaa hommia toistemme eteen.” Sniisk. Taas itkettää.

Oman tiimin vahvuuksiin keskittyminen, erilaisuuden täydellinen ja armoton hyväksyntä, luo sellaista itsetuntoa, jota harvalla tiimillä on. Se on kiistaton voittogeeni, jota soisi näkevän myös henkilöstöjohtamisessa ja yritysten voittavan kulttuurin rakennuspalikkana. Positiivisessa psykologiassa tehtyjen tutkimusten mukaan ihmiset, jotka keskittyvät vahvuuksiinsa, ovat muita huomattavasti todennäköisemmin onnellisempia, menestyvät useammin, saavuttavat tavoitteensa sekä ovat vähemmän huolissaan ja ahdistuneita.

Tämä voittajageeni ei siis ole mitään rakettitiedettä, vaan ihan jokaisen saatavilla. Kyse ei ole toksisesta positiivisuudesta (ei sovi suomalaisille, amerikkalaiset pitäkööt omanaan), vaan siitä että emme lähesty asioita negatiivisen kautta ja kynnä naama edellä mudassa ajatellen, että kärsimys se vasta jalostaa. Tiimiälykkyys on taitoja, jotka ovat jokaisen organisaation, yrityksen, keskiportaan johdon, tiiminvetäjän ja tiimiläisen pääomaa. Ne eivät ole kesäjuhlien sananhelinää, strategiaan kirjattuja suunnitelmia, vaan aitoja tekoja. Se ei tarkoita holhoamista, kasvattamista, komentamista tai vallalla johtamista. Se tarkoittaa hyväksyntää, luottamusta, välittämistä ja vuorovaikutusta. Sitä, että näille asioille annetaan arvo ja tila. Ihan aikuisten oikeasti.

Olen vollottanut Vapan tiimiäly-valmennuksissamme lukuisia kertoja, koska olen nähnyt, mitä kaikkea ne ovat osallistujille antaneet, niille skeptisimmillekin. Olen kokenut suurta merkityksellisyyden tunnetta omassa työssäni, kun olen saanut toteuttaa henkilökohtaista missiotani siitä, että me ihmiset pelaisimme suomalaisessa työelämässä yhtenä joukkueena, kuin MM19-tiimi, toisemme hyväksyen sellaisina kuin olemme. Olkoon sitten jälleen yksi kliseinen työelämä+jääkiekko -vertauskuva, koska se on niin totta. Sitä minä jälleen pillitin maanantaina iltapäivällä keskellä Mannerheimintietä, kun kultapojat ajoivat bussilla ohitseni. Vilkutin kyynelsilmin ihan avoimesti ja ajattelin, että perkele kun ihanaa.

Satu Irisvik
Senior Advisor, People Development

Satu on tiimiälyn, kulttuurin ja vuorovaikutuksen johtava asiantuntija, joka vastaa Vapan valmennuksista. Hän on vahva rakentavan vuorovaikutuksen osaaja ja suhtautuu intohimoisesti muuttuvaan työelämään. Hän uskoo ihmisiin, silloinkin kun muut ovat lakanneet jo uskomasta.