KOHU-TIITUS ASTUU ESIIN – KATSO KUVAT!

Seuraavista tarinoista vain toinen on tosi.

A)

Kuusivuotias Cheek-fani Tiitus on räppärin tiedotustilaisuudesta syntyneestä kohusta harmistuneena kirjoittanut kantaaottavan toivekirjeen joulupukille.

Viestintäalan ystävänä Tiitus toimittaa kirjeensä pienen helsinkiläisen sisältöstrategiatoimiston julkaistavaksi. Kateelliset panettelijat epäilevät kirjeen aitoutta.

B)

24-vuotias helsinkiläisen sisältöstrategiatoimiston harjoittelija päättää kirjoittaa kevyen sarkastisen tekstin mainitusta tiedotustilaisuuskohusta. Kirjoittajan mielestä kolme minuuttia kestäneen tiedotustilaisuuden puitteiden kornius ja negatiivisen arvion antaneen kriitikon ulossulkemisen hölmöys ansaitsevat pienen näpäytyksen.

Tarkoitus ei ole huijata ketään. Tekstin tyylilajin on tarkoitus antaa itsensä ilmi, ja vaikutelmaa vahvistamaan kirjoittaja lisää itse tekaisemansa yliampuvan kirjeen keksityltä kuusivuotiaalta.

Tämän hän uskaltaa tehdä, koska julkaisufoorumina toimiva blogi on tunnettu vakavampien kirjoitusten ohella myös ajankohtaisten ilmiöiden pakinatyylisestä kommentoinnista. Blogin pääasialliselta lukijakunnalta – viestintäalan ja journalismin ammattilaisilta – uskaltaa myös odottaa keskimääräistä parempaa medialukutaitoa.

Ai kumpi vai?

Jälkimmäinen tarinoista on tosi. Teksti tosin epäonnistui tarkoituksessaan, koska The Voice, joka on ainakin tulkittavissa vakavaksi journalistiseksi mediaksi, irrotti blogauksen ympäristöstään ja nappasi Pikku-Tiituksen kirjeen viihdeuutisensa aiheeksi.

Viihdejournalistisiin sisältöstandardeihin ei kaiketi kuulu lähdemateriaalin todenperäisyyden vahvistaminen riippumattomista lähteistä tai edes kommentin pyytäminen materiaalin alkuperäiseltä julkaisijalta.

The Voicen uutinen kutsui tekemään oman arvionsa kirjeen aitoudesta. Sen lukijat myös tekivät blogimme kommenttikentässä. Kommenteissa sekoittuivat vahva usko kirjeen aitouteen sekä turhautuneet näkemykset, jotka väittivät päinvastaista. Kirjoittelun totisuutta on hankala arvioida – internetissä kun ollaan.

Lukijan oli varmasti myös helppoa hukata kirjeen konteksti. Klikkijournalismin virittämä lukutapa ei juuri kannusta syventymiseen.

Fiktio maistuu makealta

Viime keväänä Jani Hellström kirjoitti blogissamme mainiosti fiktion ihanuudesta ja petollisuudesta. Pinnalla oli tällöin ollut useampi tapaus, jossa mediatilaa otettiin haltuun fiktion värikynää käyttäen.

”Nähtäväksi jää, kuinka monta valheellista tarinaa media voi julkaista ennen kuin ihmisten usko hiipuu. Vai onko ihmisillä niin voimakas halu uskoa tarinoihin, ettei epäilykselle jää missään vaiheessa sijaa?”, Hellström kirjoittaa loppukaneettinaan.

Lähdekritiikki ei satuta ketään

Nähtävästi ainakin viihdejournalismin parista löytyi vielä sijaa tarinoille; vastuu todenperäisyyden tulkinnasta siirrettiin rempseästi lukijalle. Uskoa tuntui löytyvän myös lukijoilta, jos Tiituksen kirjeen keräämistä kommenteista edes osa oli vakavasti kirjoitettuja.

Luottamus ja usko arjen harmauden ylittäviin tarinoihin ovat lukijalta toki tavallaan ihailtavia piirteitä. Kriittisen medialukutaidon ylläpitäminen on kuitenkin huomattavasti hyödyllisempää.

Näin etenkin vuonna 2013, kun kuka tahansa voi esiintyä journalistisen median vaatteissa ja vakavalla naamalla vaikkapa kieltää juutalaisten joukkotuhon historiallisena tapahtumana.

Kiitos ja anteeksi.

P.S. Koska allekirjoittanut epäonnistui alkuperäisessä tavoitteessaan, suosittelee hän lämpimästi perehtymään Aino Ruikan tekstiin AC-Sanaforin blogissa sekä Luca Garganon kirjoitukseen Rumbassa.

Ensin mainittu käsittelee Cheekin tiedotustyylin kääntöpuolia, jälkimmäinen puolestaan pureutuu kritiikin – myös negatiivisen sellaisen – tarpeellisuuteen musiikkibisneksessä.